Afghan girls can kick kertoo Afghanistanin naisten jalkapallojoukkueesta. Taliban-hallinnon aikana naisten ei sallittu harrastavan urheilua, mutta tällä hetkellä se on mahdollista. Jalkapallonjoukkueen ongelmana on se, että vastuksia ei vain löydy. Turvallisuussyistä muut joukkueet eivät tule Afganistaniin ja NATOn naissotilaista ei ole heille vastusta. Dokumentti näyttää kuinka he lähtevät pelimatkalle Pakistaniin ja pelaavat ensimmäisen virallisen ottelunsa ja samalla myös ensimmäisen täysmittaisen ottelun. Dokumentissa haastatellaan useita pelaajia ja valmentajaa ja kerrotaan jalkapallon kautta myös paljon muuta Afganistanista.
En oikein tiedä miten tällaista dokumenttia pitäisi arvostella. Afganistan ja naisten asema on aiheena tärkeä ja näkökulma on mielenkiintoinen ja opin dokumentista useita mielenkiintoisia asioita. Kuitenkin osa mukaanotetuista kohtauksista tuntui tarpeettomalta ja päälleliimatulta. Tällä tarkoitan lähinnä niitä kohtauksia, joissa kuvattiin sitä kuinka lapsia etsitään kaduilta työtä tekemästä ja yritetään saada heitä kouluun.
Omalla tavallaan dokumentti antaa toivoa paremmasta. Aiemmin taliban-hallinnon aikana nöyryytetyt naiset voivat nyt pelata jalkapalloa ja päästä ulkomaille. Rajoituksia on toki edelleenkin: pelejä kuvattaessa naisille sanotaan, että heidän olisi syytä pukeutua huiviin. Kuitenkin dokumentista näkee kuinka naiset nauttivat nyt elämästä ja jalkapallosta täysillä.
lauantai 25. huhtikuuta 2009
torstai 23. huhtikuuta 2009
Thomas Hardy: Tess of the D'Urbervilles (Tessin tarina)
Kirjan juoni on lyhyesti seuraava: Nuori maalaistyttö Tess joutuu miehen viettelemäksi ja sen kuultuaan hänen aviomiehensä hylkää hänet heidän hääyönään. Näiden tapahtumien johdosta tapahtuu lopulta murha. Juoni oli suunnilleen näin kerrottuna myös takakansitekstissä, joten tapahtumat eivät varsinaisesti päässeet yllättämään. Sen sijaan jännitys keskittyi siihen kuka murhaa kenet ja koska.
Hardy kuvaa Tessin kohtaloa uskomattoman kauniisti ja myötätuntoisesti. Tess kuvataan erittäin puhtoisena ja kunnollisena hairahduksesta huolimatta. Tessin perhe ei ole varsinaisesti kiiltokuva-ainesta, niinpä hänestä ei voi olla pitämättä ja suhtautumatta myötätuntoisesti kaikesta kunnollisuudesta huolimatta.
Kirjassa on useita tärkeitä teemoja. Minulle läheisin on tasa-arvon teema. Odotukset naisia kohtaan ovat kohtuuttomia. Angelilla (aviomies) on ollut oma hairahduksensa, mutta hän hylkää Tessin silti. Ylipäätänsä miehet hallitsevat naisia. Kaikki naiset lakoavat Angelin edessä ja enemmän tai vähemmän menettävät järkensä.
Toinen tärkeä teema on luokkayhteiskunta. Tessillä on hieno suku, joka on vajonnut alas. Tämän avulla Angel uskoo saavansa muut arvostamaan Tessiä, vaikka hän onkin maalaistyttö. Toisaalta Alec (viettelijä) on nousukasmainen, eikä ole sydämeltään sivistynyt. Vain rahalla on yhteiskunnassa merkitystä, sillä saa jopa ostettua vanhan sukunimen.
Hieno kirja, suosittelen!
Hardy kuvaa Tessin kohtaloa uskomattoman kauniisti ja myötätuntoisesti. Tess kuvataan erittäin puhtoisena ja kunnollisena hairahduksesta huolimatta. Tessin perhe ei ole varsinaisesti kiiltokuva-ainesta, niinpä hänestä ei voi olla pitämättä ja suhtautumatta myötätuntoisesti kaikesta kunnollisuudesta huolimatta.
Kirjassa on useita tärkeitä teemoja. Minulle läheisin on tasa-arvon teema. Odotukset naisia kohtaan ovat kohtuuttomia. Angelilla (aviomies) on ollut oma hairahduksensa, mutta hän hylkää Tessin silti. Ylipäätänsä miehet hallitsevat naisia. Kaikki naiset lakoavat Angelin edessä ja enemmän tai vähemmän menettävät järkensä.
Toinen tärkeä teema on luokkayhteiskunta. Tessillä on hieno suku, joka on vajonnut alas. Tämän avulla Angel uskoo saavansa muut arvostamaan Tessiä, vaikka hän onkin maalaistyttö. Toisaalta Alec (viettelijä) on nousukasmainen, eikä ole sydämeltään sivistynyt. Vain rahalla on yhteiskunnassa merkitystä, sillä saa jopa ostettua vanhan sukunimen.
Hieno kirja, suosittelen!
tiistai 21. huhtikuuta 2009
Laura Lindstedt: Sakset
Suomi-vierailuilla tulee usein kauhea kiire lukemisen kanssa. Tämä kirja joutui erityisesti kärsimään siitä. Oli kauhea kiire saada tämä lyhyehkö kirja luettua, jotta pääsisi seuraavaan kirjaan. Sääli, sillä tämä kirja olisi kaivannut ja ansainnut kypsyttelyä lukijalta.
Lindstedtin kieli on rönsyilevää ja kaunista. Jo pelkästään sen takia kirjan lukeminen oli nautittavaa, mutta erityisesti siitä syystä se olisi myös kaivannut enemmän aikaa.
Kirja kertoo naisesta, joka adoptoi lapsen Kiinasta. Hän luo adoptioviranomaisille ja itselleenkin kuvan idyllistä, jossa lapsi eläisi ja maallinen puoli onkin kunnossa. Se ei kuitenkaan riitä, kun nainen on muuten hajoamispisteessä. Hän ei saa mitään yhteyttä lapseen.
Minä en teeskentele. En edes väitä rakastavani kaikkia lapsia. Kaikki lapset eivä ylipäätänsä ole rakastettavia. Kun tuttavat tuovat jälkipolvea kylään, en osaa puhua niille mitään. Minä hymyilen, mutta ne riehuvat hymyni lävitse.
Lindstedtin kieli on rönsyilevää ja kaunista. Jo pelkästään sen takia kirjan lukeminen oli nautittavaa, mutta erityisesti siitä syystä se olisi myös kaivannut enemmän aikaa.
Kirja kertoo naisesta, joka adoptoi lapsen Kiinasta. Hän luo adoptioviranomaisille ja itselleenkin kuvan idyllistä, jossa lapsi eläisi ja maallinen puoli onkin kunnossa. Se ei kuitenkaan riitä, kun nainen on muuten hajoamispisteessä. Hän ei saa mitään yhteyttä lapseen.
Minä en teeskentele. En edes väitä rakastavani kaikkia lapsia. Kaikki lapset eivä ylipäätänsä ole rakastettavia. Kun tuttavat tuovat jälkipolvea kylään, en osaa puhua niille mitään. Minä hymyilen, mutta ne riehuvat hymyni lävitse.
sunnuntai 19. huhtikuuta 2009
An Independent Mind
Olin taannoin viikonlopun Haagissa ja satuin huomaamaan, että kaupungissa oli menossa mielenkiintoinen elokuvafestivaali, Movies that matter. Kävin katsomassa pari dokumenttia, jotka valitsin lähinnä sattumalta. Toinen näistä oli erinomainen valinta, Rex Bloomsteinin ohjaama An Independent Mind.
Dokumentti kertoo kahdeksasta ihmisestä, jotka yrittävät käyttää sananvapauttaan, mutta jotka ovat joutuneet sen takia joko sensuroiduiksi, haastetuksi oikeuteen tai jopa kidutetuiksi. Nämä kahdeksan ihmistä edustavat varsin sekalaista joukkoa. Mukana on reggae-laulaja Norsunluurannikolta, joka lauloi valtaapitäviä vastaan ja joutui pakenemaan henkensä edestä. Sitten on kiinalainen naisbloggaaja, joka kirjoitti seksistä ja oli erittäin suosittu, mutta hänen yrittäessä julkaista kirjan, se estettiin ja hän menetti myös työpaikkansa. Kiistanalaisimpia ovat eurooppalaiset: Espanjan Baskimaasta kotoisin oleva rokkibändi, joka kappaleessaan käskee tappamaan siat. Heidät on haastettu oikeuteen ja vankituomio on mahdollinen. Dokumentin päättää David Irving, joka joutui Itävallassa vankeuteen holokaustin kieltämisestä.
Ensin tuntui siltä, että David Irvingin valinta tähän dokumenttiin väheksyy niitä, jotka käyttäisivät sananvapauttaan johonkin arvokaampaan aiheeseen. Toisaalta olen aina ollut sitä mieltä, että Itävallan ja Saksan lait, jotka tässä suhteessa rajoittavat sananvapautta, ovat väärässä. Ymmärrän syyn niille, mutta olen eri mieltä. Lopultakin Irving oli varsin vahva ja mielenkiintoinen päätös dokumentille. Suosittelen kovasti, jos vain eteen tulee mahdollisuus nähdä kyseinen dokumentti.
Pari mielenkiintoista faktaa tuli esille elokuvan aikana: syyrialainen runoilija kertoi kuinka häntä oli kidutettu "German chairissa". Kuinka monelle kauhealle asialle rakas nykyinen asuinmaani onkin antanut nimen. Toisen mielenkiintoisen kommentin sanoi David Irving, joka huomautti, että holokaustista vastuussa olleiden joukossa oli useita itävaltalaisia, vaikka itävaltalaiset itse näkevätkin itsensä mieluiten uhrina. Hitlerin lisäksi myös mm. Adolf Eichmann oli itävaltalainen kuin myös monet keskitysleirien johtajat. Wikipedian mukaan Eichmann on tosin syntynyt Saksassa, mutta eli pitkään Itävallassa.
Rex Bloomstein oli itse paikalla ja osallistui elokuvan jälkeen keskusteluun sananvapaudesta hollantilaisten (ilmeisesti jonkin tason) julkkisten kanssa. Keskustelua oli näin ulkopuolisena mielenkiintoista seurata, vaikka en erityisen hyvin tiedäkään, että mikä on Hollannissa ollut poliittisessa keskustelussa viime aikoina pinnalla. Osaltaan keskustelijoiden esittämät ajatukset sananvapauden rajoittamisesta tuntuivat järjettömiltä. Lopultakin paras huomio oli päivystävän dosentin toteamus siitä, että ongelmana on se, että keskustelu päätyy aina siihen, että puhutaan sananvapaudesta eikä oikeasta ongelmasta. Osapuoli x sanoo jotain, osapuoli y sanoo olevansa eri mieltä, minkä jälkeen osapuoli x sanoo, että hänellä on sananvapaus, hän saa olla sitä mieltä. Ei erityisen hedelmällistä. Sananvapauden käyttämisenkin luulisi oleva Hollannissa vähemmän ongelmallista, jos kummankin osapuolen huoliin ja ongelmiin oikeasti puututtaisiin.
Dokumentti kertoo kahdeksasta ihmisestä, jotka yrittävät käyttää sananvapauttaan, mutta jotka ovat joutuneet sen takia joko sensuroiduiksi, haastetuksi oikeuteen tai jopa kidutetuiksi. Nämä kahdeksan ihmistä edustavat varsin sekalaista joukkoa. Mukana on reggae-laulaja Norsunluurannikolta, joka lauloi valtaapitäviä vastaan ja joutui pakenemaan henkensä edestä. Sitten on kiinalainen naisbloggaaja, joka kirjoitti seksistä ja oli erittäin suosittu, mutta hänen yrittäessä julkaista kirjan, se estettiin ja hän menetti myös työpaikkansa. Kiistanalaisimpia ovat eurooppalaiset: Espanjan Baskimaasta kotoisin oleva rokkibändi, joka kappaleessaan käskee tappamaan siat. Heidät on haastettu oikeuteen ja vankituomio on mahdollinen. Dokumentin päättää David Irving, joka joutui Itävallassa vankeuteen holokaustin kieltämisestä.
Ensin tuntui siltä, että David Irvingin valinta tähän dokumenttiin väheksyy niitä, jotka käyttäisivät sananvapauttaan johonkin arvokaampaan aiheeseen. Toisaalta olen aina ollut sitä mieltä, että Itävallan ja Saksan lait, jotka tässä suhteessa rajoittavat sananvapautta, ovat väärässä. Ymmärrän syyn niille, mutta olen eri mieltä. Lopultakin Irving oli varsin vahva ja mielenkiintoinen päätös dokumentille. Suosittelen kovasti, jos vain eteen tulee mahdollisuus nähdä kyseinen dokumentti.
Pari mielenkiintoista faktaa tuli esille elokuvan aikana: syyrialainen runoilija kertoi kuinka häntä oli kidutettu "German chairissa". Kuinka monelle kauhealle asialle rakas nykyinen asuinmaani onkin antanut nimen. Toisen mielenkiintoisen kommentin sanoi David Irving, joka huomautti, että holokaustista vastuussa olleiden joukossa oli useita itävaltalaisia, vaikka itävaltalaiset itse näkevätkin itsensä mieluiten uhrina. Hitlerin lisäksi myös mm. Adolf Eichmann oli itävaltalainen kuin myös monet keskitysleirien johtajat. Wikipedian mukaan Eichmann on tosin syntynyt Saksassa, mutta eli pitkään Itävallassa.
Rex Bloomstein oli itse paikalla ja osallistui elokuvan jälkeen keskusteluun sananvapaudesta hollantilaisten (ilmeisesti jonkin tason) julkkisten kanssa. Keskustelua oli näin ulkopuolisena mielenkiintoista seurata, vaikka en erityisen hyvin tiedäkään, että mikä on Hollannissa ollut poliittisessa keskustelussa viime aikoina pinnalla. Osaltaan keskustelijoiden esittämät ajatukset sananvapauden rajoittamisesta tuntuivat järjettömiltä. Lopultakin paras huomio oli päivystävän dosentin toteamus siitä, että ongelmana on se, että keskustelu päätyy aina siihen, että puhutaan sananvapaudesta eikä oikeasta ongelmasta. Osapuoli x sanoo jotain, osapuoli y sanoo olevansa eri mieltä, minkä jälkeen osapuoli x sanoo, että hänellä on sananvapaus, hän saa olla sitä mieltä. Ei erityisen hedelmällistä. Sananvapauden käyttämisenkin luulisi oleva Hollannissa vähemmän ongelmallista, jos kummankin osapuolen huoliin ja ongelmiin oikeasti puututtaisiin.
torstai 2. huhtikuuta 2009
Museum Küppersmühle, Duisburg
Rakastan taidemuseoita ja erityisesti modernia taidetta. En ole millään muotoa taideasiantuntija, mutta sen sijaan tykkään käydä taidemuseoissa ja keskittyä puhtaasti taidenautintoon. Erityisesti arvostan sitä, jos taide saa minut ajattelemaan jotain, mutta nautin myös puhtaasta kauneudesta, harmoniasta ja taidokkuudesta.
Tällä kertaa kävin minulle entuudestaan tuntemattomassa Küppersmühlen taidemuseossa Duisburgissa. Museo sijaitsee entisessä viljasiilossa, joka on tyylikkäästi kunnostettu museoksi. Alue on entistä satama-aluetta, jossa vanhat teollisuusrakennukset on modernisoitu uusia käyttötarkoituksia varten ja siellä sijaitsee mm. paljon ravintoloita. Museossa oli tällä hetkellä vaihtuvana näyttelynä Sean Scullyn näyttely. Muuten museossa on esillä modernia saksalaista taidetta.
Kuten sanottu, en tunne taidetta erityisen hyvin. Näyttelyssä nähtävissä olleesta Sean Scullyn elämästä kertovasta aikajanasta havaitsin, että hänen näyttelynsä on ollut myös Sara Hildénin taidemuseossa Tampereella. Sean Scullyn teokset koostuvat pääasiassa neliöistä ja vaaka- ja pystysuorista raidoista. Ne ovat kauniita, mutta herättivät minussa silti kysymyksen siitä mikä tekee niistä niin erityisiä. Olen aivan ihastunut Piet Mondriaanin maalauksiin, enkä voi olla kysymättä tuoko Sean Scully jotain lisää samaan ideaan. Maalausten tunnelma on toki erilainen ja Scullyn töissä maalausten pinta on omalla tavallaan elävä. Ehkäpä joku lukija (jos niitä on?) voisi selvittää tätä minulle?
Saksalaisesta taiteesta minulle jäi kaksi nimeä mieleen: Anselm Kiefer ja Hans-Christian Schink. Anselm Kieferin työt ovat kooltaan isoja ja dramaattisia. Usean teoksen pinnalla oli hiekkaa, joka saa jännittävän vaikutelman aikaan. Näitä haluan ehdottomasti nähdä lisää!
Hans-Christian Schinkin valokuvista esillä oli sekä joitain Saksasta moderneista rakennelmista, kuten tavallisista betonisilloista, otettuja kuvia että myös Perusta "kivikasoista" otettuja kuvia. Nämä toivat jännittävän kontrastin toisiinsa. Molemmissa kuvattiin ihmisten tekemiä rakennelmia luonnon keskellä. Googlaamalla löysin tämän gallerian sivut, joissa on paljon Schinkin valokuvia esillä.
Tällä kertaa kävin minulle entuudestaan tuntemattomassa Küppersmühlen taidemuseossa Duisburgissa. Museo sijaitsee entisessä viljasiilossa, joka on tyylikkäästi kunnostettu museoksi. Alue on entistä satama-aluetta, jossa vanhat teollisuusrakennukset on modernisoitu uusia käyttötarkoituksia varten ja siellä sijaitsee mm. paljon ravintoloita. Museossa oli tällä hetkellä vaihtuvana näyttelynä Sean Scullyn näyttely. Muuten museossa on esillä modernia saksalaista taidetta.
Kuten sanottu, en tunne taidetta erityisen hyvin. Näyttelyssä nähtävissä olleesta Sean Scullyn elämästä kertovasta aikajanasta havaitsin, että hänen näyttelynsä on ollut myös Sara Hildénin taidemuseossa Tampereella. Sean Scullyn teokset koostuvat pääasiassa neliöistä ja vaaka- ja pystysuorista raidoista. Ne ovat kauniita, mutta herättivät minussa silti kysymyksen siitä mikä tekee niistä niin erityisiä. Olen aivan ihastunut Piet Mondriaanin maalauksiin, enkä voi olla kysymättä tuoko Sean Scully jotain lisää samaan ideaan. Maalausten tunnelma on toki erilainen ja Scullyn töissä maalausten pinta on omalla tavallaan elävä. Ehkäpä joku lukija (jos niitä on?) voisi selvittää tätä minulle?
Saksalaisesta taiteesta minulle jäi kaksi nimeä mieleen: Anselm Kiefer ja Hans-Christian Schink. Anselm Kieferin työt ovat kooltaan isoja ja dramaattisia. Usean teoksen pinnalla oli hiekkaa, joka saa jännittävän vaikutelman aikaan. Näitä haluan ehdottomasti nähdä lisää!
Hans-Christian Schinkin valokuvista esillä oli sekä joitain Saksasta moderneista rakennelmista, kuten tavallisista betonisilloista, otettuja kuvia että myös Perusta "kivikasoista" otettuja kuvia. Nämä toivat jännittävän kontrastin toisiinsa. Molemmissa kuvattiin ihmisten tekemiä rakennelmia luonnon keskellä. Googlaamalla löysin tämän gallerian sivut, joissa on paljon Schinkin valokuvia esillä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)